On getting older and pursuing your dreams 2/2

In the previous post I wrote about getting older and seeing and feeling the first marks of old age in your body. Below a more humorous and light-minded text on the physical changes that a 28-year-old man might find in his body. Below the Finnish original you’ll find an English translation.

28-vuotiaan vartalo

28-vuotiaana otsaan ilmestyy pienen pieniä kyhmyjä, tai näppylöitä, joiden olemassa olosta ei edes ole ihan varma. Iho näyttää jämerämmältä, karkearakenteisemmalta. Sääriin ilmestyy pieniä, aavistuksen muuta ihoa tummempia täpliä, kuin pigmenttilaikkuja, joista aikanaan kehittyy maksaläiskiä. Myös säärien iho on jo kuluneempaa, pienen verkkokuvion peittämää: kuin ihon pintaan olisi uurrettu hienon hieno verkkokuvio, kuin muikkuverkko alle millimetrin silmäkoolla. Ja pohkeiden kohdalla iho on hieman väsähtänyt, vaikka lihasta jännittäessä säikeet näkyvätkin. Jalkaa koukistaessa polvitaipeen iho kuitenkin paljastaa todellisen olemuksensa, hieman veltostuneen ja jälleen appelsiinipintaisen rakenteen.

28-vuotiaana jalkapöydän ihokin muuttuu appelsiinipintaiseksi. Kun venyttää pakaralihasta asettamalla toisen säären vasten toisen jalan polvea ja istumalla lattialla, näkee, miten jalkapöydän ihon pinta muuttuu nilkkaa koukistaessa ja varpaita ylöspäin taivuttaessa hienojen ryppyjen peittämäksi: ihoa näyttää olevan hieman liikaa, se on melko ohutta ja osittain kimmoisuutensa menettänyttä. Samalla näkee, kuinka nilkan iho hilseilee kuivuneena, pintakerroksensa koostuen heikosti kiinnittyneistä pienistä hiutaleista, jotka kevyesti raaputtamalla irtoavat ja leijailevat pois. Samoja hiutaleita on myös jalkapöydän appelsiini-ihossa. Nilkan keskikohdassa, jalkapöydän yläpuolella, iho on kimmoisampaa, se menee vain yhdessä suunnassa laskokselle, muodostaen vain poikittaisia ryppyjä, toisin kuin jalkapöydän appelsiini-iho, jonka rypyt eivät ole suoria ja tekevät siksi ihon pinnasta vanhemman ja väsyneemmän näköisen. Nämä nilkankin rypyt näyttävät kuitenkin jo aikaa nähneiltä, sillä niiden iho on parkkiintunut, hieman karhea ja aavistuksen kovettunut, mutta kuitenkin alla olevien lihasten ja jänteiden vahvasti tukema: jo kokenut, mutta edelleen vahva ja elinvoimainen. Toisin on jalkapöydän ihon kanssa, joka on jo kokenut ja parhaan teränsä menettänyt,  entistä nuoruuttaan muisteleva, menneeseen haikaileva.

Nilkassa olevan pallomaisen luun pinnalla iho on kuin kevyesti veitsen viiltelemää: sileää, mutta hienoja uria täynnä, jotka risteilevät keskenään, muodostaen  huolimattomasti piirretyn verkkomaisen rakenteen, koostuen nelikulmioista, kolmioista ja siellä täällä seassa olevista epämääräisemmistä muodoista. Ihoa sormella vetäessä alueiden rajoina toimivat viillot irvistävät, ja viiltojen rajat nousevat ylös, näyttäen ihon hiutalemaisuuden, aivan kuin nilkan kohdalla aiemmin. Nämä hiutaleet vain ovat isompia, niitä viiltojen rajoittamia kolmioita, neliöitä ja muita muotoja, jotka ovat ihossa vielä tiukasti kiinni reunojensa kuitenkin irvistäessä, kun ihoa vetää johonkin suuntaan.

Ensimmäinen kesä 28. ikävuoden tultua täyteen vie takaisin nuoruuteen: pienenä kasvoissa olleet pisamat ovat vuosia sitten hävinneet, mutta ilmestyvät nyt sääriin, etenkin puolisäärestä alaspäin säären etupuolelle, kun ne altistuvat kesäauringolle. Nämä pisamat ovat tosin haaleahkoja, noin millimetrin läpimitaltaan ja ovat muistuttavinaan maksaläiskien esiastetta: kasvavatkohan ne yhteen vai ovatko ne tulevinakin kesinä erillisiä täpliä jaloissani? Muistan aiemmin katselleeni keski-ikäisiä miehiä, joilla oli näitä pilkkuja säärissään, miettien, että ne pilkut ovat oikeastaan aika sympaattisen näköisiä, viestivät jollain tavalla elinvoimasta, jota mies on imenyt itseensä viettämällä aikaa auringossa, joka on jättänyt jälkeensä lisäksi nuo pilkut jaloissa.

The body of a 28-year-old

At the age of 28 small bumps, or pimples, make their presence vaguely known on one’s forehead, although it’s not quite clear whether they are there or not. The skin looks sturdier, coarser. The shins gain small spots that are slightly darker than the rest of the skin, like pigment spots that eventually develop into chloasma. Also the skin on the shins is already more worn, covered by a net with very fine loop size, like one for catching vendace, with holes less than one millimeter wide. And the skin on the calves is a little tired and droopy, although the striations of the flexed muscle are still visible. But bending the knee forces the skin on the back side of the knee to reveal its true essence, somewhat drooping and, again, with a consistency resembling orange skin.

At the age of 28 even the skin on the top of your foot has the surface of an orange. When you stretch your gluteus maximus by setting one shin across the other knee while sitting on the floor, you’ll see how the skin on the topside of your foot, your instep, gets covered in fine wrinkles when you bend your ankle and turn your toes upwards: it looks like there is just a bit too much skin there, and it’s quite thin, partly having lost its elasticity. Simultaneously you see how the skin of your ankle is flaking off of dryness, its top layer consisting of loosely attached small flakes that, when lightly scratched, are set loose and fly away. Those same flakes can also be found on the orange-skin on the topside of your instep. At the middle of your ankle, above the instep, the skin is more elastic and has wrinkles only in one direction, namely horizontally, while the orange-skin on the topside of your foot has wrinkles that are not straight, causing the skin there to look older and more tired. But even the unidirectional wrinkles on the ankle seem to have been hardened by time, the skin being roughened, slightly coarse and hardened, yet strongly supported by the muscles and tendons below: experienced, but still strong and vivid. That is not the case with the skin on the instep, already experienced and having passed its peak, reminiscent of its lost youth, looking back in the past.

The ball-shaped bone in the ankle is covered by skin that looks to be covered by light and shallow knife cuts: smooth but full of fine grooves, crossing one another and forming a carelessly drawn net, consisting of rectangles, triangles with undetermined shapes in between. When pulling the skin away between two fingers, the shallow cuts enclosing the different shapes sneer grin, and the edges of the cuts protrude upwards, showing the flakiness of the skin, just like the skin on the ankle before. These flakes are just larger, triangles, rectangles and other shapes delimited by those shallow cuts, that are still rigidly attached to the skin but already being lifted at the edges when the skin is pulled to some direction.

The first summer after having turned 28 years old takes one back to his youth: the freckles you had on your face in your younger days have disappeared years ago, but are now starting to appear on the shins, especially below mid-shin and on the front side when the shins have been kissed by the summer sun. These freckles are fair, however, and about one millimeter in diameter, like resembling an early stage of a chloasma: Might they grow together or will they continue to adorn my shins in their spotty way in the coming summers? I remember before watching middle-aged men with spots on their shins and thinking that those spots in fact look quite sympathetic or likeable, that they somehow speak about vitality that the man has absorbed by spending time in the sun that has left its mark in those spots in the shins.

 

On getting older and pursuing your dreams 1/2

The other day I remembered having written a short text on getting older sometime in 2016. I searched in the depths of my computer and found the text. Although I remembered it containing my thoughts on the physical process of aging, I had already forgotten that I had also written about my then thoughts on my career and achievements in life. Having ended my career in procurement and about to start my studies in physics, I have managed to take action and make the situation a lot better. Reading those lines from about a year ago makes me realize how bad the situation was and how sick I was emotionally, spending so much time on things I didn’t like and not pursuing a passion. As inspiration for others in a similar situation and a reminder myself I have posted that text below. The original is in Finnish but further below I have added an English translation.

28-vuotiaana

Kun mies täyttää 28 vuotta, hän huomaa vanhenneensa. Olkavarren ja solisluun sekä kyynärvarren ja olkavarren välissä iho on menettänyt kimmoisuuttaan. Nuo ihoalueet ovat kuin appelsiinin pinta. Liikunnasta palautuminenkin on hitaampaa: uni ei tahdo riittää, ja hyväkään ravinto ei riitä palauttamaan energiavarastoja, jos lepo jää tavallista lyhyemmäksi. Rankkoja treenejä ei voi tehdä viikkotolkulla putkeen, ilman että suoritustaso ja motivaatio laskevat. Päivittäinen kymmenen kilometrin työmatka kävellen ottaa pohkeisiin, ja seisoen työpöydän ääressä vietetyn päivän jälkeen etureidetkin ovat väsähtäneet. Tuntuu, että eläminen rasittaa ja että siitä ei meinaa palautua. Elämä, vaihtelevan pituinen viive syntymän ja välittömän kuoleman välissä.

Vielä verrattain nuorella, 28-vuotiaalla miehellä, voi olla vanha mieli. Oikeastaan tuo vanha mieli voi olla 24-vuotiaalla, joka ei enää halua viettää aikaa saunailloissa tai bileissä, juoda alkoholia ja valvoa myöhään, vaan treenata kurinalaisesti, koska hän ei nuoruudessaan koskaan todella antautunut urheilulle, koska hän lopetti hyvin alkaneen musiikkiharrastuksen liian aikaisin, koska hän ei jatkanut aloittamaansa karateharrastusta paria vuotta pidempään. Koska hän on kokeillut monia asioita, mutta ei koskaan löytänyt intohimoaan, jonka parissa hän voisi viettää sata elämää. Ehkä kehonpainoharjoittelu ja voimistelu ovat hänen juttunsa. Mutta hän on aloittanut liian myöhään, vasta 22-vuotiaana. Hän ei enää voita olympiamitalia, mutta ehkä hän voi silti oppia käsilläseisontapunnerruksen ja spagaatin. Mutta hän ei ole varma, onko hän löytänyt intohimonsa. Siksi hän kurinalaisesti harjoittelee kuusi vuotta, ilman suurta menestystä, yhä tehden samaa harjoitusohjelmaa, yhä tehden samoja liikkeitä, ilman etenemistä vaikeampiin variaatioihin. Hän on sinnikäs, mutta polkee syvällä kuopassaan. Hän tietää, ettei etene, mutta ei uskalla kokeilla muutakaan; mitä jos hän menettää senkin, mitä hänellä on? Mutta eihän hänellä ole mitään. Hänellä ei ole intohimoa. Tai ehkä se on voimistelu, mutta siinäkään hän ei ole edennyt. Hän ei ole saavuttanut mitään, mistä olisi erittäin ylpeä. Hän ei ole voittanut kilpailuja, saanut palkintoja tai julkaissut tekstejä. Hän on opiskellut yliopistotutkinnon määräajassa hyvin arvosanoin, mutta valinnut aikanaan väärän pääaineen. Hänen sivuaineensa olisi pitänyt olla hänen pääaineensa. Häntä kiinnostavat luonto ja tutkiminen, eivät talous ja konsulttijargonilla hutkiminen. Häntä kiinnostavat koneet ja tekniikka, eivät raha ja optimaaliset sijoitusportfoliot.

Hän on onnellinen tehdessään kirjanpitoa. Hän on onnellinen käyttäessään Microsoft Excel -työkalua. Hän on onnellinen imuroidessaan, laittaessaan ruokaa, silittäessään paitoja, ollessaan metsällä, vaeltamassa, urheillessaan, nauraessaan ystäviensä kanssa, maalla, traktorin hytissä, tehden työtä vapaasti omaan tahtiinsa. Ja silti hän viettää joka arkipäivä yhdeksän tuntia toimistossa, keskustellen ihmisten kanssa, tehden esityksiä, arkistoiden sähköposteja, soittaen puhelimella toimittajille, tehden projektityötä ilman suunnitelmaa, yrittäen saavuttaa vuositavoitteet: prosentit ja frangit.

Hän ei uskalla hypätä, ei uskalla edes kyykistyä ponnistamaan. Hän saattaisi vahingossa hypätä oikeaan suuntaan. Väärään suuntaan hän tuskin päätyisi, koska on jo väärässä paikassa. Hän pitää ihmisistä ympärillään, mutta työssään hän ei ole onnellinen. Kun johtaja kysyy, onko hän onnellinen, hän itsesuggestion vallassa vastaa myöntävästi. Myöntyvä vastaus lentää hänen huuliltaan, ja samaan aikaan hän huutaa itselleen, miten hän haluaisi jotain muuta. Mutta hän ei tiedä, mitä haluaisi. Hän pitää teksteistä ja kirjoittamisesta. Vieraat kieletkin ovat hänen mieleensä. Hän on kiinnostunut matematiikasta ja tekniikasta. Hän tykkää myös tehdä asioita käsillään ja rakentaa.

At the age of 28

When a man turns 28 he notices how he has become old. The skin between the upper arm and the collar bone and that between the forearm and the upper arm has lost some of its elasticity. There the skin is like the surface of an orange. Recuperation after sports is also become slower than before: it’s difficult to get enough sleep and even high-quality nutrition is not enough to refill the body’s energy storages if you don’t get enough rest. Hard training sessions cannot be carried out week in week out without a significant reduction in performance and motivation. The daily walk of 10 kilometers to work and back can be felt in the calves and standing the whole day by your desk makes your thighs and quadriceps tired. Life feels like a stressor from which you can hardly recover. Life, a delay of varying length between birth and death.

A relatively young man at the age of 28 can have a relatively old mind. Such a mind can even be found at a 24-year-old who doesn’t want to spend his time at parties, drink alcohol and stay up late but train in a highly disciplined manner, because in his youth he never really gave his everything to sports, because he quit a well-started music hobby too early, because he quit karate after practicing it no longer than two years. Because he has tried so many things but never found his passion at which he could spend a hundred life times. Maybe body weight training and gymnastics are his thing. But he has started too late, at the age of 22. He can no more win an Olympic medal, but maybe he can still learn to do handstand push-ups and a split. But he is unsure whether he has found his passion. Therefore he sticks to disciplined training and practicing for six years, without any great progress, still following the same program, still doing the same exercises without progressing to more difficult ones. He is persistent but is running on his place, deep in a hole he has dug. He knows that he is not making any progress but is afraid to try anything else; what if he loses even that what he still has? But he has nothing. He has no passion. Or maybe gymnastics could be it but even there he has shown no progress. He has achieved nothing, of which he would be especially proud. He has won no competitions, received any awards or prizes or published any writings. He has studied and received a university degree in the allotted time with good grades but chose the wrong subject to major in. He is interested in the world of science, not in business and consulting non-sense. He is interested in technology and machines, not money and optimal investment strategies.

He is happy when he does bookkeeping. He is happy when he uses the Microsoft Excel tool. He is happy hoovering, cooking, ironing shirts, hunting, hiking, doing sports, laughing with friends, at the country side, in the cabin of a tractor, working at his own pace. And yet he spends each weekday nine hours at the office, talking with people, doing presentations, archiving e-mails, calling suppliers, working on a project without a plan, trying to reach the annual targets: percentages and Swiss Francs.

He is afraid to jump, even afraid to bend his knees. He might accidentally jump in the right direction. It doesn’t matter where he’ll land since he’s already in the wrong place. He likes the people around him but is unhappy doing his work. When his supervisor asks whether he’s happy, he, succumbed by his autosuggestion, answers yes. The affirmation jumps from his lips while he is screaming to himself how he wants to do something else. But he does not know what he wants. He likes texts and writing. Foreign languages please him, too. He is interested in mathematics and technology. He also likes to do things with his hands and build.

 

Starting the new phase

It’s been two and half week snow since I moved from Switzerland back to Finland. During that time I have already revived some old hobbies of mine, like hunting and role playing, and have also enjoyed the Finnish summer by wandering in the woods looking for mushrooms (plenty of chanterelles here) and picking blueberries.

On leaving Switzerland I didn’t feel very wistful, rather I was full of expectation, anticipating the beginning of the studies in physics. Of course I left many wonderful people behind, but leaving Switzerland didn’t feel like giving up something. Maybe that’s because I can keep up with my friends there quite easily using e-mail WhatsApp and other communication channels and because I tend not to become too fond of places. I expect to miss the Swiss Alps sometime in the future, but in Finland I have the forests, the lakes and other wonders of nature to enjoy.

At the moment I am feeling quite tranquil, relaxing before the studies begin and getting the everyday life here on track.

It’s official now

Today (June 28th 2017) I received the official admission to University of Helsinki to study physics. Obviously it was a relief to finally have the official results in my hands, or rather on my computer screen. I immediately registered for the next autumn and spring semester and also applied for a department at the local association that rents apartments to students only. Additionally I now have a long list of things to take care of before or soon after starting my studies: getting a student card, starting to plan my studies on the longer term, register to the first courses, get to know other new students and so on, not forgetting to say goodbye to all the important people here in Switzerland.

Having done all these preparations already ten years ago gives me confidence and a certain calmness, but I still have butterflies in my stomach. Starting studies at a university is very exciting, even the second time around, but this time I am somehow more excited. Reading the course descriptions fills me with enthusiasm: quantum mechanics, basics of the theory of relativity, mathematical tools in physics and so on. These ideas and areas of physics have always fascinated me, and now I am going to dive into them head first. Of course my current layman’s view on these topics is very naive and romanticised. After all, the topics are very math heavy and some of them hardly intuitive. Quoting Richard Feynman, ”I think I can safely say that nobody understands quantum mechanics.” But I am going to try, assuming that I wil specialize in quantum mechanics and not in some other interesting field of physics, like meteorology or geophysics.

At the moment I feel, that theoretical physics, with its thought experiments, mathematical intricacies and incomprehensible laws is the field I want to pursue out of intellectual interest.

This post was originally written on June 28th 2017 and finalized on July 2nd 2017.

Me – Finally in the open

This post might be the last now in this series; in the previous posts to this series I have described how I found out that the world of business was not my true passion and that I have decided to pursue university studies in physics. The day before yesterday my decision was finally announced at our team at work, so that now all my colleagues also know. Thus, my seeking, planning and preparing has come to an end, or at least a milestone has been reached. I am likely to reflect on my decision later in the future, but for the moment this series of posts has filled its purpose, I think, getting my thoughts on the paper and helping me reflect on them.

After my decision was announce in the team, the comment from my colleagues were without exception positive and very encouraging. Some even said that physics is definitely the right choice for me, and one colleague could even remember a similar case where a colleague had left our company after a few years to move from business to physics. That was encouraging to hear, since already that piece of information gave me additional confidence that this kind of decision can be right. Even if I make my own decisions, not caring whether others disapprove or think it’s somehow weird, knowing that someone else has already done such a move boosts my self-confidence; there is a group I belong to. Although I like to take my own paths, I am human, a social animal.

There are still about six weeks left at the office, after which I will take two months vacation for arranging my things here and moving back to Finland. But before I go, I will arrange for my colleagues and myself a nice barbecue evening or something of the sort to say thank you and show them that they are important to me. Rodriguez sings “Hello only ends in goodbye“, but I don’t think it has to be so. I want to keep in in contact with my closest colleagues, and it’s just a matter of importance: for the important things we can always find time.

This post was originally written on June 16th 2017.