On getting older and pursuing your dreams 1/2

The other day I remembered having written a short text on getting older sometime in 2016. I searched in the depths of my computer and found the text. Although I remembered it containing my thoughts on the physical process of aging, I had already forgotten that I had also written about my then thoughts on my career and achievements in life. Having ended my career in procurement and about to start my studies in physics, I have managed to take action and make the situation a lot better. Reading those lines from about a year ago makes me realize how bad the situation was and how sick I was emotionally, spending so much time on things I didn’t like and not pursuing a passion. As inspiration for others in a similar situation and a reminder myself I have posted that text below. The original is in Finnish but further below I have added an English translation.

28-vuotiaana

Kun mies täyttää 28 vuotta, hän huomaa vanhenneensa. Olkavarren ja solisluun sekä kyynärvarren ja olkavarren välissä iho on menettänyt kimmoisuuttaan. Nuo ihoalueet ovat kuin appelsiinin pinta. Liikunnasta palautuminenkin on hitaampaa: uni ei tahdo riittää, ja hyväkään ravinto ei riitä palauttamaan energiavarastoja, jos lepo jää tavallista lyhyemmäksi. Rankkoja treenejä ei voi tehdä viikkotolkulla putkeen, ilman että suoritustaso ja motivaatio laskevat. Päivittäinen kymmenen kilometrin työmatka kävellen ottaa pohkeisiin, ja seisoen työpöydän ääressä vietetyn päivän jälkeen etureidetkin ovat väsähtäneet. Tuntuu, että eläminen rasittaa ja että siitä ei meinaa palautua. Elämä, vaihtelevan pituinen viive syntymän ja välittömän kuoleman välissä.

Vielä verrattain nuorella, 28-vuotiaalla miehellä, voi olla vanha mieli. Oikeastaan tuo vanha mieli voi olla 24-vuotiaalla, joka ei enää halua viettää aikaa saunailloissa tai bileissä, juoda alkoholia ja valvoa myöhään, vaan treenata kurinalaisesti, koska hän ei nuoruudessaan koskaan todella antautunut urheilulle, koska hän lopetti hyvin alkaneen musiikkiharrastuksen liian aikaisin, koska hän ei jatkanut aloittamaansa karateharrastusta paria vuotta pidempään. Koska hän on kokeillut monia asioita, mutta ei koskaan löytänyt intohimoaan, jonka parissa hän voisi viettää sata elämää. Ehkä kehonpainoharjoittelu ja voimistelu ovat hänen juttunsa. Mutta hän on aloittanut liian myöhään, vasta 22-vuotiaana. Hän ei enää voita olympiamitalia, mutta ehkä hän voi silti oppia käsilläseisontapunnerruksen ja spagaatin. Mutta hän ei ole varma, onko hän löytänyt intohimonsa. Siksi hän kurinalaisesti harjoittelee kuusi vuotta, ilman suurta menestystä, yhä tehden samaa harjoitusohjelmaa, yhä tehden samoja liikkeitä, ilman etenemistä vaikeampiin variaatioihin. Hän on sinnikäs, mutta polkee syvällä kuopassaan. Hän tietää, ettei etene, mutta ei uskalla kokeilla muutakaan; mitä jos hän menettää senkin, mitä hänellä on? Mutta eihän hänellä ole mitään. Hänellä ei ole intohimoa. Tai ehkä se on voimistelu, mutta siinäkään hän ei ole edennyt. Hän ei ole saavuttanut mitään, mistä olisi erittäin ylpeä. Hän ei ole voittanut kilpailuja, saanut palkintoja tai julkaissut tekstejä. Hän on opiskellut yliopistotutkinnon määräajassa hyvin arvosanoin, mutta valinnut aikanaan väärän pääaineen. Hänen sivuaineensa olisi pitänyt olla hänen pääaineensa. Häntä kiinnostavat luonto ja tutkiminen, eivät talous ja konsulttijargonilla hutkiminen. Häntä kiinnostavat koneet ja tekniikka, eivät raha ja optimaaliset sijoitusportfoliot.

Hän on onnellinen tehdessään kirjanpitoa. Hän on onnellinen käyttäessään Microsoft Excel -työkalua. Hän on onnellinen imuroidessaan, laittaessaan ruokaa, silittäessään paitoja, ollessaan metsällä, vaeltamassa, urheillessaan, nauraessaan ystäviensä kanssa, maalla, traktorin hytissä, tehden työtä vapaasti omaan tahtiinsa. Ja silti hän viettää joka arkipäivä yhdeksän tuntia toimistossa, keskustellen ihmisten kanssa, tehden esityksiä, arkistoiden sähköposteja, soittaen puhelimella toimittajille, tehden projektityötä ilman suunnitelmaa, yrittäen saavuttaa vuositavoitteet: prosentit ja frangit.

Hän ei uskalla hypätä, ei uskalla edes kyykistyä ponnistamaan. Hän saattaisi vahingossa hypätä oikeaan suuntaan. Väärään suuntaan hän tuskin päätyisi, koska on jo väärässä paikassa. Hän pitää ihmisistä ympärillään, mutta työssään hän ei ole onnellinen. Kun johtaja kysyy, onko hän onnellinen, hän itsesuggestion vallassa vastaa myöntävästi. Myöntyvä vastaus lentää hänen huuliltaan, ja samaan aikaan hän huutaa itselleen, miten hän haluaisi jotain muuta. Mutta hän ei tiedä, mitä haluaisi. Hän pitää teksteistä ja kirjoittamisesta. Vieraat kieletkin ovat hänen mieleensä. Hän on kiinnostunut matematiikasta ja tekniikasta. Hän tykkää myös tehdä asioita käsillään ja rakentaa.

At the age of 28

When a man turns 28 he notices how he has become old. The skin between the upper arm and the collar bone and that between the forearm and the upper arm has lost some of its elasticity. There the skin is like the surface of an orange. Recuperation after sports is also become slower than before: it’s difficult to get enough sleep and even high-quality nutrition is not enough to refill the body’s energy storages if you don’t get enough rest. Hard training sessions cannot be carried out week in week out without a significant reduction in performance and motivation. The daily walk of 10 kilometers to work and back can be felt in the calves and standing the whole day by your desk makes your thighs and quadriceps tired. Life feels like a stressor from which you can hardly recover. Life, a delay of varying length between birth and death.

A relatively young man at the age of 28 can have a relatively old mind. Such a mind can even be found at a 24-year-old who doesn’t want to spend his time at parties, drink alcohol and stay up late but train in a highly disciplined manner, because in his youth he never really gave his everything to sports, because he quit a well-started music hobby too early, because he quit karate after practicing it no longer than two years. Because he has tried so many things but never found his passion at which he could spend a hundred life times. Maybe body weight training and gymnastics are his thing. But he has started too late, at the age of 22. He can no more win an Olympic medal, but maybe he can still learn to do handstand push-ups and a split. But he is unsure whether he has found his passion. Therefore he sticks to disciplined training and practicing for six years, without any great progress, still following the same program, still doing the same exercises without progressing to more difficult ones. He is persistent but is running on his place, deep in a hole he has dug. He knows that he is not making any progress but is afraid to try anything else; what if he loses even that what he still has? But he has nothing. He has no passion. Or maybe gymnastics could be it but even there he has shown no progress. He has achieved nothing, of which he would be especially proud. He has won no competitions, received any awards or prizes or published any writings. He has studied and received a university degree in the allotted time with good grades but chose the wrong subject to major in. He is interested in the world of science, not in business and consulting non-sense. He is interested in technology and machines, not money and optimal investment strategies.

He is happy when he does bookkeeping. He is happy when he uses the Microsoft Excel tool. He is happy hoovering, cooking, ironing shirts, hunting, hiking, doing sports, laughing with friends, at the country side, in the cabin of a tractor, working at his own pace. And yet he spends each weekday nine hours at the office, talking with people, doing presentations, archiving e-mails, calling suppliers, working on a project without a plan, trying to reach the annual targets: percentages and Swiss Francs.

He is afraid to jump, even afraid to bend his knees. He might accidentally jump in the right direction. It doesn’t matter where he’ll land since he’s already in the wrong place. He likes the people around him but is unhappy doing his work. When his supervisor asks whether he’s happy, he, succumbed by his autosuggestion, answers yes. The affirmation jumps from his lips while he is screaming to himself how he wants to do something else. But he does not know what he wants. He likes texts and writing. Foreign languages please him, too. He is interested in mathematics and technology. He also likes to do things with his hands and build.

 

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *